Painevaatteet käytössä / Pressure garments in use

Tanzania Volunteersin kolme toimintaterapeuttiopiskelijaa olivat harjoittelussa kehitysvammaisten päiväkodissa. He puhuivat pitkään pojasta, jolla on vaikea epilepsia ja siksi kaatuu usein ja etenkin oikea kyynärpää on auki tästä johtuen lähes koko ajan. Eräänä päivänä minulla oli vihdoin aikaa mennä katsomaan poikaa. Tätä ennen olin antanut opiskelijoille ohjeita haavanhoitoon, että haava saatiin parantumaan. Kun saavuimme päiväkodille, kuulimme että juuri kyseinen poika oli ollut äitinsä kanssa pahassa moottoripyöräonnettomuudessa edellisenä päivänä ja eivät siksi olleet päiväkodilla. Pyysin päästä tapaamaan äitiä ja poikaa ja pääsimmekin heidän kotiinsa. Kotona minua oli vastassa äidin ehkä noin kolminkertaiseksi turvonnut jalka ja pojan uudelleen auennut kyynärpää, joka oli myös turvonnut kovasti. Poikaan olin varustautunut painehihalla, mutta äidille minulla ei tietenkään ollut mitään mukana. Sovituksen aikana tosin selvisi, että hihaputkikin oli liian suuri. Putsasin pojan haavan ja laitoin siihen hyvät suojaukset. Otin molemmista, äidistä ja pojasta, mitat ja lähdin kotiin penkomaan painevaatevarastoja. Onneksi kotoa löytyi molemmille sopivankokoiset. Seuraavana päivänä vein vaatteet heille ja en ole useinkaan saanut niin onnellisia hymyjä kiitokseksi. Pojan tunnetta oli vaikea lukea, koska hän on hyvin monivammainen, mutta äidin sanat eivät riittäneet kiitoksiin. Hän kertoi, että jalassa tuntunut paineen tunne alkoi helpottaa saman tien. Ohjeeksi annoin äidille pitää sukkaa jalassa niin kauan, että jalka on taas normaalin oloinen ja äiti lupasi noudattaa ohjeita. Hän kiitti Jumalaa, että sai tällaisen avun. Hän myös kiitti poikansa puolesta, koska kerroin, että hihaputken on myös tarkoitus suojata kättä. Samalla lahjoitin heille hieman haavanhoitovälineitä, että kyynärpää saataisiin kuntoon.

The three occupational therapy students of Tanzania Volunteers did their internship in the day care center for the disabled children. A boy, with a severe case of epilepsy, stayed on their mind for the longest time. The boy falls down a lot and his right elbow is almost always wounded. One day I had the time to go visit him. Before this, I gave the students some wound care instructions. When arriving to the day care center, we were told that the boy and his mother were in a severe motorcycle accident and weren’t there now. I asked to see the boy and the mother and before I knew it, I was taken to their home. I was greeted with a badly swollen leg (the mother) and a swollen and wounded elbow (the boy). I came prepared with a pressure sleeve for the boy but I had nothing for the mother. The sleeve ended up being too big. I cleaned and protected the boy’s wound. I took measurements of both the boy and the mother and headed home to rummage through the piles of pressure clothes. I found something to fit both of them! The next day I returned and I must say – I’ve rarely gotten such big thank yous and smiles from anyone. It was hard to interpret the boy since he is disabled but the mother was speechless with joy. She told me that the garment started immediately to work and feel better. I gave her directions to wear the sock as long as there is any swelling and she happily obliged. She thanked God for a help like this. She also thanked for her boy because I told her the point of an armsleeve  - to protect his hand. I gave them some wound care products to fix the boy’s elbow.


          

         


Kiboshon poikaa olen yrittänyt päästä tapaamaan monta kertaa, mutta tiellemme on astunut useita esteitä: emme ole saaneet sairaalalta ketään kiinni, tai sairaala ei ole saanut pojan perhettä kiinni, aikataulumme eivät ole sopineet yhteen tai olemme sekoittaneet päivät. Vihdoin uudenvuoden aatonaattona olimme sopineet tapaavamme, mutta mennessäni sairaalalle, poikaa ei näkynyt missään. Juttelin hetken aikaa uuden fysioterapeutin kanssa. Kävimme läpi tekemiämme painevaatteiden käyttöohjeita. Uusi fysioterapeutti ei ole ihan ajan tasalla painevaateasioista, vaikka olemme jo muutaman kerran tavanneet, kerroin hänelle, että olen maassa vielä jonkin aikaa, joten voimme tavata useamman kerran. Hän oli tyytyväinen ohjeista, joihin lupasi alkaa tutustumaan ja tuntuikin, että lopussa hän alkoi ymmärtämään, mihin kaikkeen painevaatteita voi käyttää. Tähän asti hän oli odottanut vain palovammapotilaita. Jutustelun jälkeen fysioterapeutti soitti pari puhelua ja päätettiin, että lähdin TVL:n tulkki Beatricen kanssa tapaamaan poikaa hänen kotonaan.

Poika oli minua vastassa kotinsa edessä pyhähousut ja painepaita päällä. Paikalla tuntui olevan koko suku ja kaikki tulivat iloisina tapaamaan ja kiittämään minua ja koko Lymediä saamastaan avusta. Joten suuri kiitos kaikille lahjoittajille ja tässä jutussa mukana oleville! Istuimme alas ja juttelimme sukulaisten ja pojan kanssa. Poika kertoi, että on hyvä olla ja hymy pilkahti suupielessä useamman kerran. Hän sanoi, että ei ole mitään kipuja missään. Pyysin tekemään muutamia liikkeitä ja hän kertoi, että mikään ei satu ja liikkeitä on helppo tehdä. Minun silmissäni palanut käsi, kainalo ja kaula olivat uudelleen huonommassa kunnossa. Hän oli esimerkiksi jostain syystä lopettanut painehihan käytön ja tämä oli aiheuttanut sen, että arpien liikakasvu oli alkanut voimistua uudelleen ja kyynärtaive oli todella pahannäköinen. Tapaamme pian uudelleen, etsin pojalle painehihan ja kerron käytön tärkeydestä. Nyt olimme kaukana sairaalalta, joten en päässyt uusia vaatteita etsimään. Jalat ja vatsa olivat hyvässä kunnossa, vatsan alue tosin hyvin kuiva. Annoin pojalle rasvapurkin ja pyysin rasvaamaan vatsaa iltaisin, kun pesevät painepaidan. Ohjeistin myös, että rasvan tulee olla kuivunut ennen kuin painevaatteet laitetaan päälle uudelleen. Poika ja suku kuuntelivat ohjeita tarkkaavaisina ja lupasivat toimia niiden mukaan. Perheen ilmeistä näki, että he ovat hyvin kiitollisia saamastaan avusta.

Paluumatkalla, kierrettyämme ensin sairaalan kautta, kun veimme sinne mukana olleen sairaanhoitajan, näin pojan lihakaupan edessä veljiensä kanssa. Hänellä oli painepaita edelleen päällä, joten vakuutuin että poika kyllä vaatteita käyttää, kun ne vain ovat sopivat ja hyväntuntuiset. Vakuutuin, koska enää hänen ei tarvinnut näyttää minulle käyttävänsä niitä, vaan tämä oli näkeminen sattumalta. Samaisena päivänä näin myös sairaalan pihassa käytössä lahjoittamamme pyörätuolin. Hymy levisi huulilleni, ne ovat käytössä!

 

I’ve been trying to see the Kibosho boy several times. There have been obstacles: no one has replied from the hospital, hospital hasn’t reached the boy’s family, schedules didn’t match, everyone has had the wrong day in their calendars.. At last on New Year’s Eve we did agree to meet but the boy was nowhere to be seen. I talked with the therapist for a bit, went through the garment instructions. The new physiotherapist is not yet educated on pressure garments even though we have met a few times. I told him I’ll be here for a while so we have time to meet. He was pleased and said that he will look into the care instructions. It did seem that he started to get the idea of the garments, so far he has only attended to burn patients. After a few call we decided that we will go and meet the boy at his house – TVL interpreter Beatrice coming with me.

The boy greeted me in his Sunday best with the pressure shirt on. The entire family seemed to be there and everyone came to thank me and Lymed with such happy faces. So a big thank you to all the donators and everyone involved! We sat down and talked a lot with the relatives of the boy. The boy said that he is doing great and gave me a few shy smiles. He said that he is no longer in pain. I asked him to do a few movements and he told me they’re all pain-free and easy to do. To my eyes the burnt arm, armpit and neck weren’t in as good as shape as we last saw them.  For some reason he stopped wearing the armsleeve and this had caused hypertrophic scars and the elbow looked really bad. Soon we’ll meet again and I’ll find him a sleeve and emphasize the importance of it. Now we were far away from the hospital so I couldn’t get to my stock of garments. Legs and the belly were fine although very dry. I gave him some cream to put on at nights when they wash the shirt. I also told that the cream must be dry before putting the garment on. The boy and the family listened very attentively and promised to act accordingly. I saw that they were very grateful for the help they’re getting.

On our way back, after going to the hospital to leave the nurse there, I saw the boy in front of the meat store with his brother. He still had the pressure shirt on so I was impressed he actually wore them. The same day I also saw the wheel chair that we donated in the hospital yard. I instantly started to smile – they ARE in use!!