Annan viimeiset kuulumiset tältä erää / Last news from Anna for now

Moshin viimeisellä viikolla pääsin vielä tapaamaan Kiboshon potilastamme. Tansaniassa on sadekausi pahimmillaan ja se meinasikin koitua vierailun kohtaloksi, kun auto luisui mudassa ojaan ja tielle poikittain. Onneksi Tansaniassa löytyy aina kylällinen auttavia miehiä! Niinpä laittamalla kuivaa soraa renkaiden alle ja kymmenen miehen työntövoimalla auto saatiin ojasta tielle ja matka jatkui hitaasti mutta varmasti perille saakka.

Kiboshon sairaalalla tapasin pitkästä aikaa Dr. Materun, sairaalan ylilääkärin, jonka kanssa tehtiin vuonna 2012 paljon yhteistyötä pojan auttamiseksi. Dr. Materu muisti minut ja kyseli niin minun kuin Lymedin kuulumisia ja kerroin kaikkien voivan oikein hyvin. Yritin kysellä myös josko hän tietäisi painevaatteiden käyttötasosta. Harmiksemme sairaalan fysioterapeuttimuutosten takia tieto ole kulkenut kunnolla. Kaikesta huolimatta he pyrkivät käyttämään painevaatteita parhaimman tiedon mukaan . Tänään fysioterapeutti ei kuitenkaan ehtinyt minua tapaamaan eli valitettavasti en päässyt häntä henkilökohtaisesti tapaamaan. Luotan, että painevaatteita kuitenkin käytetään ainakin palovammapotilaiden kohdalla, koska niiden hoitoon heillä on olemassa kirjalliset ohjeet niin englanniksi kuin swahiliksi.

Godfreyn, pienen palovammapotilaamme, kontrollitapaaminen oli sovittu hänen koululleen, joten Kiboshon sairaalan sihteeri lähti meidän oppaaksemme. Koululla oli paljon opettajia pihalla hengailemassa ja he kiittelivät kovasti minua sekä Lymediä siitä, että olemme hoitaneet poikaa. Kummastelivat, että Suomesta saakka on lentänyt hoitajia… J Yksi opettaja haki Godfreyn luokastaan ja mikä hymy pojan kasvoille taas levisikään, kun katseemme kohtasivat. Poika on selvästi päässyt nyt elämään taas kiinni oikein kunnolla, hän jutusteli TVL:n tulkin, Beatricen kanssa enemmän kuin ennen. Poika oli laihtunut mutta samalla kasvanut ja miehistynyt. Hän kertoi, että kipuja ei ole ollut enää aikoihin, iho tuntuu paremmalta ja koulussa opiskelu on mukavaa.

Tutkin pojan ihoa ja huomasin, että se on pehmentynyt todella paljon, kireyden tuntu on oikeastaan hävinnyt kokonaan. Sihteeri ja poika osasivat yhdessä kertoa, että hänellä on ollut maaliskuussa leikkaus, jossa jokin saksalainen lääkäri on operoinut hänen kaulaansa ja kainaloaan. Ne näyttivätkin tosi hyviltä eivätkä olleet enää liian kiristävät. Poika ei käyttänyt nyt enää painepaitaa mutta sanoi, että se on tallessa ja satunnaisessa käytössä. Ohjeistin, että vielä voisi puolisen vuotta paitaa käyttää, sitten sitä on käytetty pari vuotta ja uskon, että olemme saavuttaneet sen, minkä voimme saavuttaa. Joka tapauksessa olemme jo nyt saavuttaneet paljon. Uskallan sanoa, että poika on kokenut selviytymistarinan ja on nyt hyvin hyvässä kunnossa, tuosta nuoresta miehestä tulee vielä jotain suurta!  

Minun aikani Moshissa on nyt päättynyt ja en ole siellä nyt tekemässä kenttätyötä. Uudet tuulet ja työt kutsuvat nyt kotimaassa. En sano missään nimessä, että en palaa enää, sillä koskaan ei voi tietää ja mielelläni palaisin jatkamaan tätä projektia. Harmittaa, että esimerkiksi KCMC:nkään kanssa yhteistyö ei ottanut sitten kuitenkaan kunnolla tulta alleen. He eivät koskaan soittaneet minua potilastilanteeseen auttamaan ja näyttämään konkreettisesti, miten painevaatteita käytetään. Siellä on kyllä osaavaa henkilökuntaa ja hyvät ohjeet ja laatikollinen vaatteita, joten toivon että kiinnostus laaja-alaisen käyttöön syttyisi. Tämä kehitysmaassa auttaminen ei ole helppoa. Sitä jotenkin kuvittelisi, että kaikki ovat valmiita vastaanottamaan tietoa, mutta näin ei aina ole. En osaa sanoa, mistä se johtuu, mutta tältä se minusta tuntuu. Ehkä olisi itse voinut vielä aktiivisemmin tarjota apua, mutta toisaalta se tuntuu vaikealta kun ei halua apua tyrkyttää. Joka tapauksessa kaikin puolin aivan mahtava lähes-vuosi takana. Olen onnellinen, että olen voinut edes vähän jatkaa tätä projektia. Muutama uusi potilas on saatu hoidettua, muutama uusi fysioterapeutti ja lääkäri koulutettua sekä kymmenet vapaaehtoistyöntekijät sekä opiskelijat ovat kuulleet mikä on Lymed ja mitä ovat painevaatteet.

Moshin touhu-osasto hiljenee tältä erää tunnustelemaan tilanteen kehittymistä. Katsotaan mitä ja missä Pieni Apu on Suuri-projektissa tapahtuu seuraavaksi!


Iso KIITOS minulta Lymedille ja Tanzania Volunteersilla, sekä tietysti sukulaisilleni, ystävilleni ja teille lukijoille. Teitte unelmastani totta!

                                                                                                                         - Anna <3

 

I got to meet our patient from Kibosho in my last week of Moshi. The rain season is at its worst in Tanzania and that almost killed the intended visit! In the pouring rain our car started to slide in the mud towards the ditch, ending up parallel to the traffic. Lucky for us there’s always a village full of helpful men nearby. By putting dry gravel underneath our tyres (and with the strength of ten men) we managed to get our car out of the ditch and back on the road. We were able to continue our trip, slowly but surely.

At last I met Dr Materu, the chief physician, at Kibosho hospital. We cooperated in 2012 help the Kibosho boy. Dr Materu remembered me and asked how I, and Lymed, was doing. I told that everyone is doing quite alright! I tried to ask if he has any knowledge about the usage level of pressure garments given to the hospital. Sorry to say, but due to changes in personnel in physiotherapy, he did not know too much. Regardless, they try to use the garments the best way they know how. The hospital physiotherapist did not have a chance to meet me this time, very unfortunate. I trust though that the pressure garments are being used, especially with burn victims, because they have written instructions on that in English and in Swahili.

Godfrey, our little burn patient, had a control visit set up in his school so the secretary of Kibosho hospital came to guide us there. There was a lot of teachers at the school yard welcoming me and thanking me and Lymed that we have treated the boy. They found it strange that care takers have flown in all the way from Finland.. J One teacher collected Godfrey from his class and the smile Godfrey had when our eyes met! The boy definitely hit the ground running, chatting away with Beatrice, the interpreter, more than ever before. He had lost weight but at the same time grown and becoming a little man. He told me that he has not had pains for the longest of time, skin feels better and school’s going well.

I took a look at his skin and I noticed that it, indeed, has become more soft, tenseness has all but disappeared. The secretary and the boy told me that he had an operation in March, where a German doctor did surgery on his neck and underarm. They looked really good and relaxed. The boy doesn’t wear a pressure vest every day anymore, but he said that he still has it and wears it occasionally. I did tell him that he could wear it for another six months. After that the total time for the vest would be a couple of years and I believe that it would be enough. I believe that by then we would achieve all that is achievable. Which is a lot even by now! I dare to claim that he has gone through his personal survival story and is in great shape. He’s going to be something big when he grows up, for sure!

My time in Moshi has ended and I am no longer there with my elbows in the grease. A new direction and a job waits for me at home. I do not know whether I will return or not – I’d love to continue the project somehow. I feel bad that our cooperation with KCMC wasn’t as enthusiastic as I hoped it to be. They never called me in to help with a patients and really show how to use pressure garments. The personnel are good there, they have good instructions and a boxful of garments, so I hope that it will ignite a spark to use them as much as possible. Although it’s never easy when you’re trying to bring help to a developing country. One would think that everybody is ready to receive information but this isn’t always the case. I do not know why, but this is how I feel. Maybe I could’ve been more active to assist but I don’t want to push it. All in all, I’ve had an amazing year here. I’m happy that I’ve had to chance to progress the project, even a little. A few new patients treated, a few new physiotherapists and doctors trained. Tens of volunteer workers and students now know who Lymed are and what is a pressure garment.

This is my last hello from Moshi. I’ll be waiting to see how everything pans out. What happens in Pieni Apu On Suuri-project next? And where? It remains to be seen.

 

 

A big big THANK from me to Lymed and Tanzania Volunteers, and of course to all my relatives, friends and for you all readers! You made my dream come true!
                                                                                                         
                                                                                                                -  Anna <3
 

Koulutusta KCMC:n sairaalassa / Training at KCMC hospital

Suuri haave ja odotus täyttyi, kun pääsin kouluttamaan suuren yliopistollisen sairaalan fysioterapeutteja helmikuun viimeisenä päivänä. Tämä on ollut Lymedin toive jo ensimmäisellä koulutusmatkalla, mutta KCMC:n byrokratiasta ja muista asioista johtuen ei ole päässyt aiemmin toteutumaan. Mutta nyt… Jo muutamaa viikkoa aiemmin Tanzania Volunteersin Hanna sai yhteyden sairaalan pääfysioterapeuttiin ja tapasimme hänet keskustan kahvilassa. Kahvittelun aikana Hanna kertoili mahdollisista yhteistyökuvioista ja Dr. Temu kuunteli sekä kertoi omia näkemyksiään yhteistyön aloittamisesta. Jo tuolloin oli mukava kuulla, että ainakaan Dr. Temulle painevaatteet eivät olleet aivan uusi käsite. Sovimme olevamme pian yhteyksissä sopiaksemme koulutusiltapäivän.

Muutaman viikon kuluttua Dr. Temu oli yhteydessä ja sovimme tapaamisesta sairaalan muiden fysioterapeuttien kanssa. Sairaalalle meno jännitti, koska emme tienneet yhtään, minkälainen tilaisuus meitä Hannan kanssa odotti. Oliko vastassa koko sairaalan henkilökunta vaiko vain muutamia fysioterapeutteja… Molemmat olimme valmistelleet omat diaesityksemme, Hanna kertoakseen Tanzania Volunteersista ja minä kertoakseni Lymedistä sekä painevaatteista. No, paikalla oli ”vain” viisi fysioterapeuttia, joten tilaisuus oli aika rento ja intiimi. Emme tarvinneet dioja, vaan ulkomuistista molemmat kerroimme osuutemme. Oli jälleen hieno huomata, kuinka maailman kuntouttajien ajatusmaailma on yhteinen, puhumme yhteistä kuntoutuksen kieltä. Fysioterapeuteilla, kuten aiempana vuonna huomasimme että Mawenzin Katarinalla ja Kiboshon Flavianalla, oli heti käsitys, mistä puhuin. Yksi terapeutti sanoi, että ovat kuulleet painevaatteista, mutta tietoa ei ole ollut tarpeeksi, eikä varsinaisia painevaatteita ole ollut käytössä. Kerroin, että yhteistyön alkaessa Lymed voi alkaa lahjoittamaan Tanzania Volunteersin kautta painevaatteita sairaalalle, kuten olemme tehneet jo kahteen muuhun sairaalaan. Lyhyesti kerroin käyttökohteita ja tiivistetysti, mikä on painevaate. Sovimme uuden tapaamisen parin päivän päähän, jolloin tarkoituksena oli kouluttaa niin osaston fysioterapeutit kuin samalla tontilla opiskelevat kolmannen ja neljännen vuoden fysioterapeuttiopiskelijat.

Hyvillä ja samalla jännittynein mielin palasin kotiin, otin pikayhteyden Suomeen Lymedin Essille ja Teijalle saadakseni lisää tietoa ja varmistusta omille tiedoilleni. Valmistelin diashown loppuun ja olin parin päivän päästä takaisin KCMC:ssä ja jännitti kovasti, onneksi Hanna oli henkisenä tukena. Paikalla selvisi, että kukaan ei oikein tiennyt meidän tulosta ja Dr. Temukin oli joutunut kokoukseen. Yliopiston opettajien kanssa sovimme, että tulemme viikon päästä uudelleen ja he lupasivat, että silloin kaikki ovat tietoisia tulostamme. J

Viikon päästä menimme uudelleen, ja taas jännitti. Nyt jopa enemmän, kun oli tilanteessa uudelleen. Paikalla ei ollut yhtään opiskelijaa eikä valmista fysioterapeuttia, joten mietitytti, että mitä nyt tapahtuu. Dr. Temu oli meitä onneksi vastassa ja hän kertoi, että aikataulu on hieman myöhässä, mutta voimme mennä jo valmistelemaan ja laittamaan kaiken valmiiksi. Esitys oli siis onnistumassa toteutua. Pian paikalle alkoi hiljaa hiipiä opiskelijoita ja lopulta heitä oli paikalla reilu 40. Harmiksemme yhtään valmista sairaalassa työskentelevää fysioterapeuttia ei paikalle saapunut Dr. Temun lisäksi. Opiskelijoilla ei ollut kovinkaan tietoa painevaatteista, yksi kertoi kuulleensa. Kerroin siis perusfaktoja, mikä on Lymed, mikä on painevaate, mihin sitä käytetään, miten sitä käytetään, kuinka otetaan mitat ja kuinka vaate puetaan. Näin kun ensimmäistä kertaa pidin englanniksi luentoa suurelle yleisölle, niin täytyy myöntää että jännitti aika kovasti. Uskon, että opiskelijat ovat nyt hieman viisaampia aiheesta. Ainakin se yksi nainen, joka esitti kysymyksiä, oli hoksannut idean, koska hän kysyi muutaman potilasesimerkin, että voisiko heille käyttää – ja kyllä voi.

Koulutuksen jälkeen lahjoitimme sairaalalle ensimmäisen erän, ison pahvilaatikollisen, painevaatteita. Toivon suuresti, että ne tulevat käyttöön. Nyt olemme sopineet, että kun sairaalalle tulee potilas, jonka voisivat arvella hyötyvän painevaatteesta, soittavat minulle ja voin vielä käytännössä opastaa oikeanlaisen painevaatteen löytämisessä ja painevaatteen pukemisessa. Mutta, yhteistyö KCMC:n kanssa on aloitettu ja Lymed valtaa yhä enemmän myös Moshia…


   

A dream of mine came true when I got to train the physiotherapists of a large university hospital on the last day of February. This was one of Lymed’s goals even on the first trip here but due to KCMC bureaucracy, let alone other things, it took its time. But now! Few weeks before Hanna, from Tanzania Volunteers, was able to connect with the head physiotherapist and we met in a coffee shop downtown. During coffee Hanna talked about possible cooperation and Dr. Temu listened and suggested his views. It was nice to hear that Dr. Temu had heard about pressure garments before. We agreed to be in touch to set the date for the training.

After few weeks we got a call from Dr. Temu and we scheduled a meeting with other physiotherapists. I was nervous going to the hospital because Hanna and I knew nothing about what would happen. Would there be the entire hospital or a couple of people..? We both had slideshows prepared, Hanna from Tanzania Volunteers and me from Lymed and pressure garments. Well, there were only five therapists present so it was relaxed and cozy. We didn’t need the slides but told our stories by heart. It was yet again great to see that the ideology of the physiotherapists are always the same and we speak the same language. The physiotherapists, like last year Katarina in Mawenzi and Flaviana in Kibosho, knew instantly what I was talking about. One said that they have heard about pressure garments but there wasn’t enough information on them. And that they do not have any in use. I told that when the cooperation starts, Lymed can donate garments through Tanzania Volunteers to the hospital. The same we have now done in two other hospitals. I told about the applications and the garments in short. We agreed to meet again in couple of days to train the physiotherapists along with the third and fourth year physiotherapy students.

With excitement and glee I returned home and immediately contacted Lymed’s Teija and Essi to have more information and confirmation on my own thoughts. I finished the slideshow and before I knew it, I was back in KCMC feeling nervous again. Luckily Hanna was there to back me up. By the time we got there we found out that almost no-one knew we were coming and even Dr. Temu was called to a meeting. We agreed to try again in a week and the university teachers said that they will make sure that everyone knows.

A week later, I was nervous again. Now even more than before! There wasn’t a soul to be found, what on earth was happening? Dr. Temu was there to greet us and let us know that they’re running late on their schedule but we can already set up. That meant that this might really happen. Soon enough students came pouring in and in the end there was 40 persons present. No other physiotherapist, besides Dr. Temu, was able to attend. The students did not have much information on pressure garments, one had heard of them before. I laid down the basic facts: what is Lymed, what is a pressure garment, how and when to use it, how to measure it and how to dress it. I was nervous to give my first English lecture for a big crowd. I believe though that the students are much wiser on pressure treatment. There was one woman who really got the idea – asking patient cases and usages!

After the training we donated the first batch of pressure garments – a big box of them! I really hope they go into good use. Now we have agreed that when the hospital receives a patient that might be eligible for pressure garments, they call me and we will go over the fact in practice! Now the cooperation has begun with KCMC and Lymed is starting to take over Moshi, slowly but surely…

Painevaatteet käytössä / Pressure garments in use

Tanzania Volunteersin kolme toimintaterapeuttiopiskelijaa olivat harjoittelussa kehitysvammaisten päiväkodissa. He puhuivat pitkään pojasta, jolla on vaikea epilepsia ja siksi kaatuu usein ja etenkin oikea kyynärpää on auki tästä johtuen lähes koko ajan. Eräänä päivänä minulla oli vihdoin aikaa mennä katsomaan poikaa. Tätä ennen olin antanut opiskelijoille ohjeita haavanhoitoon, että haava saatiin parantumaan. Kun saavuimme päiväkodille, kuulimme että juuri kyseinen poika oli ollut äitinsä kanssa pahassa moottoripyöräonnettomuudessa edellisenä päivänä ja eivät siksi olleet päiväkodilla. Pyysin päästä tapaamaan äitiä ja poikaa ja pääsimmekin heidän kotiinsa. Kotona minua oli vastassa äidin ehkä noin kolminkertaiseksi turvonnut jalka ja pojan uudelleen auennut kyynärpää, joka oli myös turvonnut kovasti. Poikaan olin varustautunut painehihalla, mutta äidille minulla ei tietenkään ollut mitään mukana. Sovituksen aikana tosin selvisi, että hihaputkikin oli liian suuri. Putsasin pojan haavan ja laitoin siihen hyvät suojaukset. Otin molemmista, äidistä ja pojasta, mitat ja lähdin kotiin penkomaan painevaatevarastoja. Onneksi kotoa löytyi molemmille sopivankokoiset. Seuraavana päivänä vein vaatteet heille ja en ole useinkaan saanut niin onnellisia hymyjä kiitokseksi. Pojan tunnetta oli vaikea lukea, koska hän on hyvin monivammainen, mutta äidin sanat eivät riittäneet kiitoksiin. Hän kertoi, että jalassa tuntunut paineen tunne alkoi helpottaa saman tien. Ohjeeksi annoin äidille pitää sukkaa jalassa niin kauan, että jalka on taas normaalin oloinen ja äiti lupasi noudattaa ohjeita. Hän kiitti Jumalaa, että sai tällaisen avun. Hän myös kiitti poikansa puolesta, koska kerroin, että hihaputken on myös tarkoitus suojata kättä. Samalla lahjoitin heille hieman haavanhoitovälineitä, että kyynärpää saataisiin kuntoon.

The three occupational therapy students of Tanzania Volunteers did their internship in the day care center for the disabled children. A boy, with a severe case of epilepsy, stayed on their mind for the longest time. The boy falls down a lot and his right elbow is almost always wounded. One day I had the time to go visit him. Before this, I gave the students some wound care instructions. When arriving to the day care center, we were told that the boy and his mother were in a severe motorcycle accident and weren’t there now. I asked to see the boy and the mother and before I knew it, I was taken to their home. I was greeted with a badly swollen leg (the mother) and a swollen and wounded elbow (the boy). I came prepared with a pressure sleeve for the boy but I had nothing for the mother. The sleeve ended up being too big. I cleaned and protected the boy’s wound. I took measurements of both the boy and the mother and headed home to rummage through the piles of pressure clothes. I found something to fit both of them! The next day I returned and I must say – I’ve rarely gotten such big thank yous and smiles from anyone. It was hard to interpret the boy since he is disabled but the mother was speechless with joy. She told me that the garment started immediately to work and feel better. I gave her directions to wear the sock as long as there is any swelling and she happily obliged. She thanked God for a help like this. She also thanked for her boy because I told her the point of an armsleeve  - to protect his hand. I gave them some wound care products to fix the boy’s elbow.


          

         


Kiboshon poikaa olen yrittänyt päästä tapaamaan monta kertaa, mutta tiellemme on astunut useita esteitä: emme ole saaneet sairaalalta ketään kiinni, tai sairaala ei ole saanut pojan perhettä kiinni, aikataulumme eivät ole sopineet yhteen tai olemme sekoittaneet päivät. Vihdoin uudenvuoden aatonaattona olimme sopineet tapaavamme, mutta mennessäni sairaalalle, poikaa ei näkynyt missään. Juttelin hetken aikaa uuden fysioterapeutin kanssa. Kävimme läpi tekemiämme painevaatteiden käyttöohjeita. Uusi fysioterapeutti ei ole ihan ajan tasalla painevaateasioista, vaikka olemme jo muutaman kerran tavanneet, kerroin hänelle, että olen maassa vielä jonkin aikaa, joten voimme tavata useamman kerran. Hän oli tyytyväinen ohjeista, joihin lupasi alkaa tutustumaan ja tuntuikin, että lopussa hän alkoi ymmärtämään, mihin kaikkeen painevaatteita voi käyttää. Tähän asti hän oli odottanut vain palovammapotilaita. Jutustelun jälkeen fysioterapeutti soitti pari puhelua ja päätettiin, että lähdin TVL:n tulkki Beatricen kanssa tapaamaan poikaa hänen kotonaan.

Poika oli minua vastassa kotinsa edessä pyhähousut ja painepaita päällä. Paikalla tuntui olevan koko suku ja kaikki tulivat iloisina tapaamaan ja kiittämään minua ja koko Lymediä saamastaan avusta. Joten suuri kiitos kaikille lahjoittajille ja tässä jutussa mukana oleville! Istuimme alas ja juttelimme sukulaisten ja pojan kanssa. Poika kertoi, että on hyvä olla ja hymy pilkahti suupielessä useamman kerran. Hän sanoi, että ei ole mitään kipuja missään. Pyysin tekemään muutamia liikkeitä ja hän kertoi, että mikään ei satu ja liikkeitä on helppo tehdä. Minun silmissäni palanut käsi, kainalo ja kaula olivat uudelleen huonommassa kunnossa. Hän oli esimerkiksi jostain syystä lopettanut painehihan käytön ja tämä oli aiheuttanut sen, että arpien liikakasvu oli alkanut voimistua uudelleen ja kyynärtaive oli todella pahannäköinen. Tapaamme pian uudelleen, etsin pojalle painehihan ja kerron käytön tärkeydestä. Nyt olimme kaukana sairaalalta, joten en päässyt uusia vaatteita etsimään. Jalat ja vatsa olivat hyvässä kunnossa, vatsan alue tosin hyvin kuiva. Annoin pojalle rasvapurkin ja pyysin rasvaamaan vatsaa iltaisin, kun pesevät painepaidan. Ohjeistin myös, että rasvan tulee olla kuivunut ennen kuin painevaatteet laitetaan päälle uudelleen. Poika ja suku kuuntelivat ohjeita tarkkaavaisina ja lupasivat toimia niiden mukaan. Perheen ilmeistä näki, että he ovat hyvin kiitollisia saamastaan avusta.

Paluumatkalla, kierrettyämme ensin sairaalan kautta, kun veimme sinne mukana olleen sairaanhoitajan, näin pojan lihakaupan edessä veljiensä kanssa. Hänellä oli painepaita edelleen päällä, joten vakuutuin että poika kyllä vaatteita käyttää, kun ne vain ovat sopivat ja hyväntuntuiset. Vakuutuin, koska enää hänen ei tarvinnut näyttää minulle käyttävänsä niitä, vaan tämä oli näkeminen sattumalta. Samaisena päivänä näin myös sairaalan pihassa käytössä lahjoittamamme pyörätuolin. Hymy levisi huulilleni, ne ovat käytössä!

 

I’ve been trying to see the Kibosho boy several times. There have been obstacles: no one has replied from the hospital, hospital hasn’t reached the boy’s family, schedules didn’t match, everyone has had the wrong day in their calendars.. At last on New Year’s Eve we did agree to meet but the boy was nowhere to be seen. I talked with the therapist for a bit, went through the garment instructions. The new physiotherapist is not yet educated on pressure garments even though we have met a few times. I told him I’ll be here for a while so we have time to meet. He was pleased and said that he will look into the care instructions. It did seem that he started to get the idea of the garments, so far he has only attended to burn patients. After a few call we decided that we will go and meet the boy at his house – TVL interpreter Beatrice coming with me.

The boy greeted me in his Sunday best with the pressure shirt on. The entire family seemed to be there and everyone came to thank me and Lymed with such happy faces. So a big thank you to all the donators and everyone involved! We sat down and talked a lot with the relatives of the boy. The boy said that he is doing great and gave me a few shy smiles. He said that he is no longer in pain. I asked him to do a few movements and he told me they’re all pain-free and easy to do. To my eyes the burnt arm, armpit and neck weren’t in as good as shape as we last saw them.  For some reason he stopped wearing the armsleeve and this had caused hypertrophic scars and the elbow looked really bad. Soon we’ll meet again and I’ll find him a sleeve and emphasize the importance of it. Now we were far away from the hospital so I couldn’t get to my stock of garments. Legs and the belly were fine although very dry. I gave him some cream to put on at nights when they wash the shirt. I also told that the cream must be dry before putting the garment on. The boy and the family listened very attentively and promised to act accordingly. I saw that they were very grateful for the help they’re getting.

On our way back, after going to the hospital to leave the nurse there, I saw the boy in front of the meat store with his brother. He still had the pressure shirt on so I was impressed he actually wore them. The same day I also saw the wheel chair that we donated in the hospital yard. I instantly started to smile – they ARE in use!!

Työpaikkavierailuja / Visiting different placements

Tällä reissulla Pieni Apu On Suuri projekti ei ole pääasiallinen työni täällä Tansaniassa. Käyn tapaamassa sairaaloiden henkilökuntaa tarvittaessa, mutta pääasiassa työskentelen Tansania Volunteers yrityksessä sen omistajien Louisin ja Hannan assistenttina. Sillä aikaa, kun odottelen mm. Kiboshon pojan uutta tapaamista, kirjoittelen teille muista työpäivistäni. Suurin osa päivistäni kuluu toimistossa, jonka ikkunasta katson Kilimanjaro vuoren lumista huippua, kuuntelen välin aasin hirnuntaa ja välin kanojen kaakatusta, vierailemassa ovella käy välin asiakkaita, mutta välin esimerkiksi kilpikonna. Aika erilaiset työolosuhteet omaan aiempaan työhön verrattuna, mutta tästä nautin kovin paljon. En kaipaa Suomen räntäsadetta ollenkaan. J Toimintaterapeuttina olen oppinut valtavasti uusia asioita ja vaikka aiemmin luulin, että toimistotyöläinen minä en voisi olla, niin itseasiassa tämä on melko mukavaa. On huippua oppia päivittämään nettisivuja, käyttämään paint-ohjelmaa karttojen muokkaamiseen tai kirjoitella oppaita uusille vapaaehtoisille. Lisämausteenhan tähän tuo se, että juuri kun pääsee hyvään työrytmiin, niin katkeavat esimerkiksi sähköt. Ja Pole Pole (rauhassa) maassa kun ollaan, niin välttämättä kauhean nopeasti asialle ei voi tehdä mitään. Myönnän, että toisinaan tässä vaiheessa pääsee parikirosanaa, mutta yleensä tilanteeseen suhtaudutaan huumorilla ja keksitään jotain muuta tekemistä siksi aikaa. Mihinkäs meillä olisi kiire? Toimistotyön ohessa olen päässyt vierailemaan muutamissa oman alani työpaikoissa, ja samalla yritin kartoittaa, olisiko näissä mahdollisesti painevaatteille tarvetta, alla on tarinat näistä vierailuista.

Jo reissun alkumetreillä vierailin täällä olevien toimintaterapeuttiopiskelijoiden harjoittelupaikassa, kehitysvammaisten lasten päiväkodissa. Päiväkoti on teltassa, koska remontin jälkeen viereisen koulun henkilökunta oli todennut, että sieltä ei enää riittäisi tilaa päiväkotilaisille. Päiväkodissa kuitenkin oli yllättävän viileää, se oltiin osattu asentaa hyvälle kohdalle pihassa. Kuten yleensä, lasten suosioon pääsee hyvin nopeasti. Heti oli sylissä kymmeniä lapsia ja kuten kaikkialla, jos ei yksi lapsi meinaa saada huomiota, niin hän sen huomion ottaa. Yhtä poikaa ärsytti ihan hirveästi kun muita autettiin puuron syönnissä, muttei häntä. Hän päätti käyttää valkoisia vierailijoita hyödykseen ja aina kun halusi puuroa, yritti kaataa pöydän ja piti hassua ääntä, joten sai annettua merkin, että minullekin puuroa ja valkoisen naisen sydänhän heltyi ja puuroa annettiin, omatoimisuusharjoituksista viis... Tunnin vierailun aikana ehdittiin siis syödä ja leikkiä, laskea ja laulaa. Mainittakoon, että tänne päiväkotiin oli rantautunut kuvakommunikaatio. Luokan edessä olevalla seinällä oli päivän tekemiset kuvilla. Mahtavaa! – sanoo viittomakielen ohjaaja – toimintaterapeutti. Toivottava vain on, että kuvia käytetään. Vierailu oli lyhyt ja hyvin vierailumainen, joten ainakaan näin lyhyessä ajassa silmiini ei bongautunut lasta, joka olisi erityisesti tarvinnut painevaatetta. 

Muutama viikko sitten vierailin YWCA:n (Young Women Christian Association) lasten kuntoutumiskeskuksessa. Keskuksessa osa lapsista käy joka päivä päiväkodissa tai koulussa ja päiviin sisältyy muun muassa toimintaterapiaa. Päiväkodin ja koulun lapset ovat sellaisia, jotka eivät vielä selviydy tavallisessa koulussa ja täällä heitä opetetaan leikkien ja pelien kautta. Mahtavaa! Keskuksessa oli minun silmissäni alkeellinen toimintaterapiahuone. Vaikka se oli alkeellinen, niin silti sieltä löytyi minullekin tuttuja välineitä, kuten keinu, mahalauta, kävelyteline, jumppamatto. Keskuksessa on kuitenkin suuri pula kaikesta, välineet olivat hyvin alkeellisia. Esimerkiksi kävelyteline oli laudanpätkistä koottu kyhäelmä. Uskoisin, että tässä keskuksessa voisi painevaatteiden käyttäjiä olla useita ajatellen neurologista toimintaterapiaa. Jos saan mahdollisuuden vierailla keskuksessa uudelleen, voisin ottaa matkaani kasan vaatteita ja kertoa heille näiden hyödyistä. Kenties, tässä voisi olla yksi painevaatteiden lahjoituskohde. Keskuksessa työskentelee kolme toimintaterapeuttia, jotka tekevät konsultointimatkoja myös muihin saman yhdistyksen keskuksiin. Tämän toimintaterapeutin mieli oli melko onnellinen! Kauempaa tulevat oppilaat voivat majoittua keskuksen asuntolassa arkipäivisin ja siellä työskentelee ympärivuorokautisesti hoitaja. Keskus järjestää myös terapiaviikkoja, jolloin kaukaa tulevat lapset voivat tulla keskukseen viikoksi majoittumaan äitinsä kanssa ja tänä aikana he saavat toimintaterapian lisäksi KCMC:n sairaalasta fysioterapian ja puheterapeutin konsultaatiota ja myös lastenlääkäri käy heitä tapaamassa ja saavat tarvittaessa esimerkiksi diagnoosin. Kun juttelin hetken aikaa toimintaterapeutin kanssa, oli meidän ajatukset heti samansuuntaiset. Hänen ajatuksensa on kuntouttaa lapsia niin, että he selviäisivät mahdollisimman itsenäisesti päivittäisistä toiminnoista. Toimintaterapeuttien ajatusmaailma on yhteinen!

Olen käynyt vierailemassa myös kuurojen koululla, jonne Suomesta tuli kaksi opettajaa opettajavaihtoon. Maailma on pieni, tapasin jyväskyläläisen opettajan, joka opettaa Jyväskylässä asiakkaitani. Hassua… Ainakin tämän yhden vierailun aikana täällä oli totta se stereotypia, että kuurojen koulussa on hiljaista. Koulun alueella ei kuulunut mitään muuta kuin lehtien havinaa, kun vähän tuuli. Mutta huippua oli kuulla ja huomata, että oppilaat viittoivat ja 29 oppilaalle oli ainakin yksi viittomakieltä osaava opettaja. Koulussa opetellaan akateemisia aineita, lisäksi tytöt opettelevat ompelemaan ja pojat tekemään puutöitä. Näin heillä olisi koulun jälkeen ammatti, johon mahdollisesti työllistyä. Koulu oli todella kaukana (niinhän nuo erityiskoulut on meillä Suomessakin rakennettu aikoinaan kauaksi keskuksista), ja siellä yhtälailla oppilaat asuvat asuntoloissa - täällä tosin eivät pääse joka viikonloppu kotiinsa.


                      


This time around in Tanzania the Pieni Apu On Suuri-project is not my main objective. I do go and visit the hospital staff whenever needed but my official job is in Tanzania Volunteers, working as an assistant for its founders Louis and Hanna. While I wait, for example to meet the Kibosho boy again, I will write to you about my official job! Most of my days are spent in the office, the snowy Kilimanjaro mountain top being omnipresent from every window. I listen to the donkey bray and the chickens cluck, clients come in every once in a while. And turtles. They also seem to visit the office now and then. Circumstances are pretty different compared to my old jobs but I enjoy it so much! Somehow I do not miss the sleet pouring down in Finland. As a therapist I have been forced to learn so much and even though I thought that I could never work in an office – but this is kind of nice. It is mind blowing to learn how to update web pages, use paint to modify maps and write guidebooks to new volunteers. And as an extra bonus – just when you reach a good work flow the power shuts off. Since there’s no hurry and everything’s done slowly (pole pole as they say over here) there’s pretty much nothing you can do about it. I admit that a few swear words may have made their way out of my mouth but usually the situation has to be handled with a pinch of humor. Then you just have to do something else for a while. Pole pole – just relax. In addition to my office post I’ve managed to visit a few of my own industry’s jobs as well at the same time trying to see whether there’d be any need for pressure garments at these places. The stories of these are written below.

At the beginning of my Tanzania trip I visited a daycare center for disabled children, an internship place for occupational therapists. The center is in a tent. It used to be adjacent to a school but after they renovated the school, the day care center no longer fit there. The center was surprisingly cool, the tent was set up in a good place. As usual, the children take to you very quickly. Instantly I had tens of kids trying to get into my lap and every one fighting for the spotlight. One boy was particularly annoyed when everyone else was helped to eat porridge. He decided to take advantage of the white visitors and every time he wanted porridge he tried to knock down the table and made funny noises. He clearly needed attention and persistently worked his way into my heart. Regardless of the focus on independent eating I had to help him... I just had to! The hour-long visit was full of eating, playing, and mathematics as well as singing. Just to mention, the center practiced pictorial communication. The wall in front of the class had pictures of everything that needed to be done that day. “Awesome!” I thought as a sign language instructor and an occupational therapist. I just hope that they really use them. The visit was short and very… well, visit-like so I did not perceive any children in need of pressure garments.

A few weeks ago I visited a YWCA (Young Women Christian Association) children’s rehabilitation center. Some of the children in rehab are daily in day care or at school and get occupational therapy. The kids in day care and school do not have the means yet to make it through a normal day so they are taught through games and playing. Great! The center had, in my opinion, a very low-end occupational therapy room. Even though it was very basic it had some familiar tools: swing, tummy board, walker, yoga mat. The center is in dire need of everything, the tools are almost on a primitive level. The walker was made out of pieces of irregular lumber. I believe that there can be several patients in need of pressure garments in this center, especially within neurological therapy. If I have the chance to visit the center again, I can take a big bag of garments and tell them about the benefits. This might be a potential place for donations! There are three occupational therapists in the center that also consult other similar centers. The patient from afar can stay at the center’s dorm during the day and there is a 24-hour nurse available. Center also organizes therapy weeks when the children can come and stay with their parents in tow. During these weeks they also get a physiotherapist and a speech therapist consultations from the KCMC hospital along with the pediatrician if needed. I instantly clicked with the occupational therapist there. The idea is to rehabilitate the children in a way that they can independently work through daily activities. As you can see, all of the occupational therapists think alike!

I’ve also visited a school for the deaf which received to teachers from Finland to work with them. It’s a small world after all, I met a teacher from my town, Jyväskylä, who actually teached my clients in Finland! At least during my visit the school was extremely silent, as one might imagine. Only the fluttering of leaves was heard when the wind was blowing in the school yard. To my delight I noticed that all of the kids used sign language and per every 29 students there was at least one teacher. The school has an academic curriculum and in addition to that the girls learn how to sew and the boys how to do wood work. Thus they all will have a profession to which they can rely on. The school was very far from everything (similar to Finland and their tendency to build special need schools away from city centers) and the students live in dorms. Here they just do not get to go home every weekend.

 

                                 

Terveisiä Kiboshosta / Greetings from Kibosho

Viimein minulla on uutisia, joista kirjoittaa toiselta Tansanian matkaltani. Saavuin maahan jo jonkin aikaa sitten, mutta ensimmäiset viikot jouduin itse olemaan sairasvuoteella. Sairastuin pöpöön, jonka nimestä ei ole täyttä varmuutta. Pääsin kokemaan, miltä tuntuu olla potilaana Tansaniassa ja täytyy todeta, että ei se loppujenlopuksi ole sen kummallisempaa kuin Suomessakaan. Välineet ja keinot eivät ole samaa luokkaa kuin, mihin olemme Suomessa tottuneet, mutta silti toimivia. Nyt tätä kokemusta rikkaampana uskallan sanoa, että Tansaniassakin saa hyvää hoitoa.

  

Viimein viime viikolla pääsin tapaamaan potilaamme, jota hoidimme Kiboshon sairaalassa vuosi sitten reissumme viimeisen viikon ajan. Istuin tutun fysioterapiahuoneen ulkopuolella, kun poika käveli minua kohti. Pojan hymy leveni, kun hän käveli minua kohti ja samalla leveni myös oma hymyni. Sisälläni myllersi tunne onnesta nähdä hänet. Arvelin etukäteen, että jälleennäkeminen tulee olemaan tunteellinen ja sitä se totisesti oli, myönnän että nieleskelin kyyneliä. Minulla oli mukana Tansania Volunteersin Louis ja hän kysyi pojalta, mitä kuuluu ja muistaako hän minut. Poika kertoi voivansa hyvin ja muistavansa minut. Näin edessäni tutun ujon hymyn. Poika on päässyt palaamaan kouluun jo jonkin aikaa sitten ja tykkää kovasti opiskelusta.

Hetken aikaa istuskelimme fysioterapiahuoneen ulkopuolella ja tunsin kuinka poika halusi koskea minua. Annoin hänen tehdä sen, koska luulen, että sillä hän ilmaisi tietynlaisen kiitoksen paluustani. Päästyämme fysioterapiahuoneeseen tutkin pojan arpia. Iho on parantunut hyvin, mutta on silti edelleen hyvin tiukka ja kova. Oikea kainalo oli hieman auennut uudelleen ja kaulan alue alkanut muodostaa arven liikakasvua. Pojalla oli päällään painepaita, mutta se oli liian väljä. Etsin laatikoista uuden tiukemman paidan ja hihaputken. Yritin etsiä vaatteista myös shortseja ja kypärää, mutta oikeankokoisia ei löytynyt. Muistin, että Tanzania Volunteers talolla on vielä joitakin vaatteita, joten otin pojasta mitat ja aion etsiä hänelle sopivat. Otin varmuuden vuoksi mukaan hieman isot housut, jotka on tarkoitus kaventaa sopiviksi, jos valmiiksi oikeankokoisia ei löydy. Ohjeistin poikaa myös kertomaan äidilleen, että arpialueita olisi hyvä rasvata ja kerroin, että mikä tahansa rasva on hyvä. Poika lupasi kertoa tämän äidilleen ja lupasi toimia ohjeiden mukaan. Kysyin vielä, että kuinka hän on voinut. Poika kertoi, että hänellä ei ole ollut enää pitkään aikaan kipuja.  Lopuksi annoin pojalle tuliaisia Suomesta, sandaalit, frisbeen ja hyppynarun, hän otti ne vastaan iloinen ujo hymy kasvoillaan. Sovimme, että tapaamme pian uudelleen uusien vaatteiden sovituksen merkeissä.

Kiboshossa oli uusi fysioterapeutti, ei edes hän joka siellä on ollut Tanzania Volunteersin Hannan vieraillessa sairaalalla. Fysioterapeutti vaikutti kiireiseltä, hänellä oli monta potilasta jonossa oven ulkopuolella, joten meillä ei ollut aikaa vaihtaa ajatuksia. Olen alkumatkan aikana käännättänyt uusia ohjeita swahiliksi ja ne on tarkoitus toimittaa sairaalalle seuraavalla kerralla. Uskon, että ohjeet ja uusi pieni koulutus tulee tarpeeseen, jotta sairaalalla jo olevat painevaatteet tulevat varmasti käyttöön uudenkin fysioterapeutin toimesta.

Olen äärettömän onnellinen, että sain tavata pojan uudelleen ja nähdä, että he noudattavat saamiaan ohjeita. Odotan jo nyt uutta käyntiä!

 

 

 
 
 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

At last I have news to write about! I arrived in Tanzania a while ago but the first few weeks I was bedridden myself. I caught a bug which name I do not even know for sure. I got to experience first-hand what it feels like to be a patient in Tanzania and I must say it is not that different from Finland. The methods and tools are not what we have been used to but they do work just fine. With one notch under my belt I can say that Tanzania provides good care for its patients, too.

I got to meet our patient from Kibosho hospital that we provided the garments for the last time we were here, finally! I sat outside the familiar physiotherapist's room and he walked towards me. His smile grew larger when he approached me and I must admit, so did mine. I was unexpectedly happy to see him! I thought beforehand that it would be an emotional reunion and so it was. I tried so hard not to cry. Louis, from Tanzania Volunteers, was with me and he asked the boy how he was and if he remembered me. The boy said he's fine and he does remember me. I saw a shy yet familiar smile in front of me. The boy has returned to school a while ago and apparently really likes it.

We sat there, outside the room for a minute and I felt the boys need to touch me. I let him do it because I felt like it would be his expression of gratitude on my return. Inside the examination room I checked his scars. The skin has healed well but still is very stiff and hard. The right underarm area had opened up again and the neck had hypertrophic scarring. He had his pressure vest on but it was too loose. I found a more fitting vest and an arm sleeve from the boxes. I tried to search for shorts and a helmet but there were none that were the right size. Then I remembered that I had some more pressure clothing at the Tanzania Volunteers' house so I took his measurements and decided to find him something that fits. Just to make sure I took trousers that were a bit too large so we could modify those to fit him. I told the boy to tell his mom that it would be good to moisturize the scars with any kind of lotion. After asking about his well-being he responded that he has not felt pain in a long time. Finally I gave him souvenirs from Finland: sandals, a Frisbee and a jump rope. He took them all with a shy smile on his face. We agreed to meet again soon for another fitting.

There was a new physiotherapist in Kibosho. The therapist seemed very busy, had patients lined up behind the door so we did not have time to exchange thoughts. So far I have had patient care instructions translated to Swahili and I intend to give them to the hospital the next time I'm there. I believe that the instructions and some extra training will be necessary to ensure that the new physiotherapist can work well with the pressure garments.
 

I am over the moon about the fact that I got to meet the boy again and to see that they are actually following the instructions given. I'm already looking forward to seeing him again!

GREETINGS FROM BOTH OF US!



Paluu Moshiin / Return to Moshi

Ensimmäinen kierrätysvaate lähetys on löytänyt tiensä perille ja osa lähetyksestä on nyt viety Kiboshon sairaalaan. Samalla saimme kuulumisia pojan tilanteesta. Hän oli kasvanut pikkuhiljaa ulos painevaatteistaan eikä kierrätysvaatteista ollut löytynyt enää sopivan isokokoista, joten käyttö oli myöhemmässä vaiheessa loppunut. Tämä näkyy kuvissa mm. oikean kainalon voimakkaana kuroutumisena. Muuten arvet näyttävät parantuneen hyvin. Poika ja kaikki muutkin sairaalassa ovat olleet erittäin tyytyväisiä vaatteiden tuomaan apuun vaikka tulos ei meidän silmissämme huippulaatuinen olekaan. 

Flavianasta on tullut äskettäin äiti joten häntä Kiboshossa tuurailee nyt Caroline. Hän on saanut perehdytyksen painevaatteisiin ja ottikin meille pojasta onnistuneesti mittoja uuden sopivan paidan etsimiseksi. Lymedissä on pengottu kaikki kaapin perukatkin ympäri jotta pojalle saataisiin lisää hihallisia paitoja käyttöön. Uusista lahjoituksistakin on löytynyt sopivia. Uusi paketti on siis jo lähtökuopissaan!

The first shipment of donated garments is now in Moshi and part of it is in Kibosho. The boy we treated in 2012 came to visit the hospital and we had a change for consultation. The boy had grown out of his garments in some point and hadn’t used any pressure garments ever since. Even though this has caused some contractures on his skin, the boy and everyone else are happy with the result!

Flaviana is now enjoying her maternity leave while Caroline is fulfilling her office. She has been busy with the pressure garments and has taken some measurements from the boy. We have been searching new clothes to proceed boys’ treatment. New shipment is almost ready!

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Vaikka edellinen reissu Tansaniassa oli vielä kesken, niin minulla oli jo kaipuu palata takaisin. Viimeisinä päivinä Moshissa mietin, voisiko lentolippuni jotenkin kadota tai voisiko minulle iskeä esimerkiksi mahatauti, etten voisi lentää. Suunnitelmani eivät olleet kovin järjellisiä, joten kotiin oli palattava. Vaikka kevätlukukauden olen saanut tehdä mieleenpainuvaa työtä toimintaterapeuttina sijaistaen jyväskyläläistä kollegaani vaikeavammaisten lasten parissa, ovat ajatukseni olleet koko ajan Moshissa. Jatkuvasti olen miettinyt, kuinka voisin palata. Säännöllisesti olen ollut yhteydessä Tanzania Volunteersin Hannaan sekä Lymedin Essiin, josko heillä olisi minulle jokin projekti. Keskusteluissa kävi ilmi, että Hanna tarvitsi itselleen assistenttia ja Essi lupasi, että Pieni Apu On Suuri-projektia voisi hyvinkin jatkaa. Joten, eräänä huhtikuisena iltana mennessäni nukkumaan juteltuani jälleen Hannan kanssa tein lopullisen päätöksen, minä lähden takaisin. Edelliseltä reissulta minulle jäi olo, että jokin jäi kesken ja että Moshi ja Moshin ihmiset olivat kaupunkina sekä ympäristönä sellaiset, että minun oli siellä hyvä olla. Tanzania Volunteersilla minun oli hyvä olla, se tuntui kodilta. 

Toukokuun aikana löysin itselleni alivuokralaiset, varasin lentoliput ja nyt en malttaisi odottaa, että viimeiset kaksi ja puoli kuukautta kuluisivat. Elokuun lopulla palaan ”kotiin”, jossa kuulostaa siltä, että tuloani ja apuani odotetaan. Syksyinen vierailuni tulee kestämään näillä näkymin hieman alle neljä kuukautta. Hanna suunnittelee minulle töitä, jolloin pääsen olemaan apuna Tanzania Volunteersille sekä heidän vapaaehtoisilleen. Uskoakseni minusta on apua ensimmäistä kertaa maailmalla oleville, onhan tämä vapaaehtoistyömatkani ulkomailla jo neljäs. Tiedän, että kaukana kotoa erilaisessa kulttuurissa olemiseen kuuluu ikävää, naurua, itkua, ärsytystä, vihaa, iloa: tunteita laidasta laitaan. Lisäksi Pieni Apu on Suuri-projekti saa avullani jatkoa. Elämän tilanteet muuttuvat myös maailmalla ja kun sekä Kiboshon että Mawensin sairaaloiden fysioterapeuttien elämässä tulee muutoksia. Ainakin Kiboshossa on uusi fysioterapeutti, siellä siis tarvitaan uutta koulutusta painevaatteiden osalta. Niin ja en malta odottaa, että tapaan pojan, jonka painehoidon pääsimme Sannan kanssa aloittamaan matkamme viimeisellä viikolla. Voin vain kuvitella jälleen näkemisen tunteellisuuden ja uskon, että outo tunne tulee olemaan molemmin puolinen. Syksyllä Pieni Apu On Suuri-projekti ei ole päätyöni, mutta tulen antamaan sen ajan, mitä projekti tarvitsee ja päivittelen kuulumisiani niin täällä blogissa kuin facebookissa. 
Terveisin, Anna
   

While the previous trip in Tanzania was still in progress I was already missing to come back. Last days at Moshi I was dreaming and hoping; maybe my plane tickets would somehow get lost or maybe I’d get sick so I wouldn’t have fly. My plans weren´t very rational, so I had to go back home. In the spring semester I did a lot of memorable work as an occupational therapists with children with severe disabilities. Regardless I was in my thoughts all the time at Moshi. I thought about how I could go back. After that I have been in close contact with Tanzania Volunteer`s Hanna and Lymed´s Essi asking if they have some project for me to participate in. After some discussions Hanna told me that she could need an assistant and Essi promised that Pieni Apu On Suuri project could continue. So, one evening in April when I went to bed after talking again with Hanna I made the final decision, I will go back. After previous trip I have had a feeling that something was not completed and that the Moshi town was such a good place to be and the people there were nice to be with. Tanzania Volunteers felt like home. During May I found subtenants for my apartment, I booked tickets and now I cannot wait. Only two and a half months and I can go again.

At the end of August I will come back "home", it sounds like that my assistance is expected. My visit in Moshi will last a little less than four months. Now Hanna is finding me a job in Tanzania Volunteers that I can help them and their many volunteers. I believe that I can help volunteers who are there for the first time because for me this will be my fourth volunteer trip abroad. I know that when you are a volunteer far away from home in a different culture you have all kinds of feelings all over the board – sadness, happiness, tears, irritation or even anger.

Pieni Apu On Suuri project will continue with my help, which is great. I have heard that both physiotherapists from Kibosho and Mawensi have new situations in their life. There is new physiotherapist at least in Kibosho, so there is a need for new training. Oh, and I cannot wait to meet that boy whose pressure treatment we were able to start with Sanna on our last week of our trip. I can only imagine the emotional reunion and I think that it will be a strange feeling on both ends. This autumn the Pieni Apu On Suuri project is not my main job but I'll give the time what it needs and I will update both this blog and the facebook site.
Best regards, Anna

Työmatkamaisemia, on our way to hospital / The scenery on our way to the hospital

Nämä maisemat täytyy painaa tiukasti mieleen, kun palaa harmaaseen Suomeen... Ei hullummat maisemat, vai mitä?

We have to take mental images of this scenery especially when returning to our lovely but grey Finland.. Not bad, eh?