tiistai 5. marraskuuta 2013

Työpaikkavierailuja / Visiting different placements




Tällä reissulla Pieni Apu On Suuri projekti ei ole pääasiallinen työni täällä Tansaniassa. Käyn tapaamassa sairaaloiden henkilökuntaa tarvittaessa, mutta pääasiassa työskentelen Tansania Volunteers yrityksessä sen omistajien Louisin ja Hannan assistenttina. Sillä aikaa, kun odottelen mm. Kiboshon pojan uutta tapaamista, kirjoittelen teille muista työpäivistäni. Suurin osa päivistäni kuluu toimistossa, jonka ikkunasta katson Kilimanjaro vuoren lumista huippua, kuuntelen välin aasin hirnuntaa ja välin kanojen kaakatusta, vierailemassa ovella käy välin asiakkaita, mutta välin esimerkiksi kilpikonna. Aika erilaiset työolosuhteet omaan aiempaan työhön verrattuna, mutta tästä nautin kovin paljon. En kaipaa Suomen räntäsadetta ollenkaan. J Toimintaterapeuttina olen oppinut valtavasti uusia asioita ja vaikka aiemmin luulin, että toimistotyöläinen minä en voisi olla, niin itseasiassa tämä on melko mukavaa. On huippua oppia päivittämään nettisivuja, käyttämään paint-ohjelmaa karttojen muokkaamiseen tai kirjoitella oppaita uusille vapaaehtoisille. Lisämausteenhan tähän tuo se, että juuri kun pääsee hyvään työrytmiin, niin katkeavat esimerkiksi sähköt. Ja Pole Pole (rauhassa) maassa kun ollaan, niin välttämättä kauhean nopeasti asialle ei voi tehdä mitään. Myönnän, että toisinaan tässä vaiheessa pääsee parikirosanaa, mutta yleensä tilanteeseen suhtaudutaan huumorilla ja keksitään jotain muuta tekemistä siksi aikaa. Mihinkäs meillä olisi kiire? Toimistotyön ohessa olen päässyt vierailemaan muutamissa oman alani työpaikoissa, ja samalla yritin kartoittaa, olisiko näissä mahdollisesti painevaatteille tarvetta, alla on tarinat näistä vierailuista.

Jo reissun alkumetreillä vierailin täällä olevien toimintaterapeuttiopiskelijoiden harjoittelupaikassa, kehitysvammaisten lasten päiväkodissa. Päiväkoti on teltassa, koska remontin jälkeen viereisen koulun henkilökunta oli todennut, että sieltä ei enää riittäisi tilaa päiväkotilaisille. Päiväkodissa kuitenkin oli yllättävän viileää, se oltiin osattu asentaa hyvälle kohdalle pihassa. Kuten yleensä, lasten suosioon pääsee hyvin nopeasti. Heti oli sylissä kymmeniä lapsia ja kuten kaikkialla, jos ei yksi lapsi meinaa saada huomiota, niin hän sen huomion ottaa. Yhtä poikaa ärsytti ihan hirveästi kun muita autettiin puuron syönnissä, muttei häntä. Hän päätti käyttää valkoisia vierailijoita hyödykseen ja aina kun halusi puuroa, yritti kaataa pöydän ja piti hassua ääntä, joten sai annettua merkin, että minullekin puuroa ja valkoisen naisen sydänhän heltyi ja puuroa annettiin, omatoimisuusharjoituksista viis... Tunnin vierailun aikana ehdittiin siis syödä ja leikkiä, laskea ja laulaa. Mainittakoon, että tänne päiväkotiin oli rantautunut kuvakommunikaatio. Luokan edessä olevalla seinällä oli päivän tekemiset kuvilla. Mahtavaa! – sanoo viittomakielen ohjaaja – toimintaterapeutti. Toivottava vain on, että kuvia käytetään. Vierailu oli lyhyt ja hyvin vierailumainen, joten ainakaan näin lyhyessä ajassa silmiini ei bongautunut lasta, joka olisi erityisesti tarvinnut painevaatetta. 

Muutama viikko sitten vierailin YWCA:n (Young Women Christian Association) lasten kuntoutumiskeskuksessa. Keskuksessa osa lapsista käy joka päivä päiväkodissa tai koulussa ja päiviin sisältyy muun muassa toimintaterapiaa. Päiväkodin ja koulun lapset ovat sellaisia, jotka eivät vielä selviydy tavallisessa koulussa ja täällä heitä opetetaan leikkien ja pelien kautta. Mahtavaa! Keskuksessa oli minun silmissäni alkeellinen toimintaterapiahuone. Vaikka se oli alkeellinen, niin silti sieltä löytyi minullekin tuttuja välineitä, kuten keinu, mahalauta, kävelyteline, jumppamatto. Keskuksessa on kuitenkin suuri pula kaikesta, välineet olivat hyvin alkeellisia. Esimerkiksi kävelyteline oli laudanpätkistä koottu kyhäelmä. Uskoisin, että tässä keskuksessa voisi painevaatteiden käyttäjiä olla useita ajatellen neurologista toimintaterapiaa. Jos saan mahdollisuuden vierailla keskuksessa uudelleen, voisin ottaa matkaani kasan vaatteita ja kertoa heille näiden hyödyistä. Kenties, tässä voisi olla yksi painevaatteiden lahjoituskohde. Keskuksessa työskentelee kolme toimintaterapeuttia, jotka tekevät konsultointimatkoja myös muihin saman yhdistyksen keskuksiin. Tämän toimintaterapeutin mieli oli melko onnellinen! Kauempaa tulevat oppilaat voivat majoittua keskuksen asuntolassa arkipäivisin ja siellä työskentelee ympärivuorokautisesti hoitaja. Keskus järjestää myös terapiaviikkoja, jolloin kaukaa tulevat lapset voivat tulla keskukseen viikoksi majoittumaan äitinsä kanssa ja tänä aikana he saavat toimintaterapian lisäksi KCMC:n sairaalasta fysioterapian ja puheterapeutin konsultaatiota ja myös lastenlääkäri käy heitä tapaamassa ja saavat tarvittaessa esimerkiksi diagnoosin. Kun juttelin hetken aikaa toimintaterapeutin kanssa, oli meidän ajatukset heti samansuuntaiset. Hänen ajatuksensa on kuntouttaa lapsia niin, että he selviäisivät mahdollisimman itsenäisesti päivittäisistä toiminnoista. Toimintaterapeuttien ajatusmaailma on yhteinen!

Olen käynyt vierailemassa myös kuurojen koululla, jonne Suomesta tuli kaksi opettajaa opettajavaihtoon. Maailma on pieni, tapasin jyväskyläläisen opettajan, joka opettaa Jyväskylässä asiakkaitani. Hassua… Ainakin tämän yhden vierailun aikana täällä oli totta se stereotypia, että kuurojen koulussa on hiljaista. Koulun alueella ei kuulunut mitään muuta kuin lehtien havinaa, kun vähän tuuli. Mutta huippua oli kuulla ja huomata, että oppilaat viittoivat ja 29 oppilaalle oli ainakin yksi viittomakieltä osaava opettaja. Koulussa opetellaan akateemisia aineita, lisäksi tytöt opettelevat ompelemaan ja pojat tekemään puutöitä. Näin heillä olisi koulun jälkeen ammatti, johon mahdollisesti työllistyä. Koulu oli todella kaukana (niinhän nuo erityiskoulut on meillä Suomessakin rakennettu aikoinaan kauaksi keskuksista), ja siellä yhtälailla oppilaat asuvat asuntoloissa - täällä tosin eivät pääse joka viikonloppu kotiinsa.


                      


This time around in Tanzania the Pieni Apu On Suuri-project is not my main objective. I do go and visit the hospital staff whenever needed but my official job is in Tanzania Volunteers, working as an assistant for its founders Louis and Hanna. While I wait, for example to meet the Kibosho boy again, I will write to you about my official job! Most of my days are spent in the office, the snowy Kilimanjaro mountain top being omnipresent from every window. I listen to the donkey bray and the chickens cluck, clients come in every once in a while. And turtles. They also seem to visit the office now and then. Circumstances are pretty different compared to my old jobs but I enjoy it so much! Somehow I do not miss the sleet pouring down in Finland. As a therapist I have been forced to learn so much and even though I thought that I could never work in an office – but this is kind of nice. It is mind blowing to learn how to update web pages, use paint to modify maps and write guidebooks to new volunteers. And as an extra bonus – just when you reach a good work flow the power shuts off. Since there’s no hurry and everything’s done slowly (pole pole as they say over here) there’s pretty much nothing you can do about it. I admit that a few swear words may have made their way out of my mouth but usually the situation has to be handled with a pinch of humor. Then you just have to do something else for a while. Pole pole – just relax. In addition to my office post I’ve managed to visit a few of my own industry’s jobs as well at the same time trying to see whether there’d be any need for pressure garments at these places. The stories of these are written below.

At the beginning of my Tanzania trip I visited a daycare center for disabled children, an internship place for occupational therapists. The center is in a tent. It used to be adjacent to a school but after they renovated the school, the day care center no longer fit there. The center was surprisingly cool, the tent was set up in a good place. As usual, the children take to you very quickly. Instantly I had tens of kids trying to get into my lap and every one fighting for the spotlight. One boy was particularly annoyed when everyone else was helped to eat porridge. He decided to take advantage of the white visitors and every time he wanted porridge he tried to knock down the table and made funny noises. He clearly needed attention and persistently worked his way into my heart. Regardless of the focus on independent eating I had to help him... I just had to! The hour-long visit was full of eating, playing, and mathematics as well as singing. Just to mention, the center practiced pictorial communication. The wall in front of the class had pictures of everything that needed to be done that day. “Awesome!” I thought as a sign language instructor and an occupational therapist. I just hope that they really use them. The visit was short and very… well, visit-like so I did not perceive any children in need of pressure garments.

A few weeks ago I visited a YWCA (Young Women Christian Association) children’s rehabilitation center. Some of the children in rehab are daily in day care or at school and get occupational therapy. The kids in day care and school do not have the means yet to make it through a normal day so they are taught through games and playing. Great! The center had, in my opinion, a very low-end occupational therapy room. Even though it was very basic it had some familiar tools: swing, tummy board, walker, yoga mat. The center is in dire need of everything, the tools are almost on a primitive level. The walker was made out of pieces of irregular lumber. I believe that there can be several patients in need of pressure garments in this center, especially within neurological therapy. If I have the chance to visit the center again, I can take a big bag of garments and tell them about the benefits. This might be a potential place for donations! There are three occupational therapists in the center that also consult other similar centers. The patient from afar can stay at the center’s dorm during the day and there is a 24-hour nurse available. Center also organizes therapy weeks when the children can come and stay with their parents in tow. During these weeks they also get a physiotherapist and a speech therapist consultations from the KCMC hospital along with the pediatrician if needed. I instantly clicked with the occupational therapist there. The idea is to rehabilitate the children in a way that they can independently work through daily activities. As you can see, all of the occupational therapists think alike!

I’ve also visited a school for the deaf which received to teachers from Finland to work with them. It’s a small world after all, I met a teacher from my town, Jyväskylä, who actually teached my clients in Finland! At least during my visit the school was extremely silent, as one might imagine. Only the fluttering of leaves was heard when the wind was blowing in the school yard. To my delight I noticed that all of the kids used sign language and per every 29 students there was at least one teacher. The school has an academic curriculum and in addition to that the girls learn how to sew and the boys how to do wood work. Thus they all will have a profession to which they can rely on. The school was very far from everything (similar to Finland and their tendency to build special need schools away from city centers) and the students live in dorms. Here they just do not get to go home every weekend.


 
                                 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.